Performanssitaide rajojen testaajana sekä ajatusten herättäjänä

Performanssitaiteella tarkoitetaan taiteen muotoa, jossa keskiössä on taiteilijan fyysinen esiintyminen. Taiteilija suorittaa yleisön edessä esityksensä, joka voi olla ennalta suunniteltu sekä harjoiteltu, esityshetkessä improvisoitu tai sisältää sekä suunniteltuja ja improvisoituja elementtejä. Performanssitaiteessa voidaan käyttää hyväksi taiteen muita muotoja, kuten runoutta, kirjallisuutta, kuvataidetta, tanssia, musiikkia sekä esimerkiksi elokuvaa. Taiteen muotona performanssitaiteen juurten sanotaan olevan 1960-luvulla. Pyrkimyksenä on luoda sekä ajatuksellinen että visuaalinen kokonaisuus. Performanssitaiteen kaukaiset juuret kuitenkin juontuvat aina keskiajalle.

Performanssitaiteen määritelmä kapeassa merkityksessä yhdistetään länsimaisen kulttuurin postmoderneihin traditioihin. 1960-luvun puolesta välistä 1970-luvulle performanssitaide sai runsaasti vaikutteita muista taidesuuntauksista kuten dadasta sekä fluksuksesta. Performanssitaiteen katsottiin olevan teatterin vastakohta haastaen kulttuuriset normit sekä ortodoksisen taiteen muodot. Performanssitaiteen keskiössä on ajatus siitä, että kun performanssi on kerran suoritettu, esitys on ohi, eikä sitä voida toistaa, tallentaa tai ostaa. Esityksen taustalla on pyrkimys luoda aitoja tunteita niin esityksen yleisölle kuin itse esittäjällekin.

Performanssitaiteen kaukaiset juuret sekä lyhyt historia

Performanssitaiteen kaukaisimmat juuret juontavat kauas historiaan. Performanssit olivat tuolloin joko järjesteltyjä tai spontaanisti esitettyjä pienimuotoisia tapahtumia, joita pidettiin erilaisissa paikoissa, kuten kaduilla sekä kodeissa. Keskiajan myötä performanssitaiteen juuret saivat uuden pohjan, kun kuninkaiden sekä ylhäisten esiintuloja sekä kunniakulkueita alettiin jäljitellä. Tätä taidemuotoa määriteltiin sanalla elävä taulu -esitysten traditio (tableaux vivant). Esityksissä oli nimensä mukaisesti tarkoitus jäljitellä kuuluisia veistoksia sekä maalauksia erilaisia pukuja sekä muuta tarpeistoa hyväksi käyttäen. Nämä esitykset nousivat suureen suosioon 1700-luvun lopun Euroopassa.

Elävä taulu -esityksissä alkoi ajan saatossa yhdistymään yhä vahvemmin maalaus- sekä veistotaiteen lisäksi näyttämötulkinta sekä tanssi, myöhemmin myös valokuvaus sekä elokuva. Nykyaikaisen modernin performanssitaiteen katsotaan syntyneen 1960-luvulla, jonka taustalla vaikutti vahvasti esittävän taiteen nousu sekä kehitys 1900-luvun alulta lähtien. Modernin performanssitaiteen katsottiin sisältävän hyvinkin erilaisia elementtejä kuten epäloogisuutta, fotodynaamisuutta, valokäsikirjoitusta sekä rinnakkaistoimintaa. 1960-luvulta lähtien performanssitaide sai uusia vaikutteita, kun taiteilijat alkoivat yhä enemmän käyttää kehoaan sekä sen testaamista esityksen ytimenä.

Performanssitaiteen kehittyminen nykypäivään

Nykymuotoinen performanssitaide sai 1970-luvun myötä tarkkarajaisempia muotoja. Taiteilijat alkoivat olemaan yhä tarkempia siitä, mitä voitaisiin pitää performanssitaiteena ja mitä ei. Samalla kuitenkin säilyi performanssitaiteen vapaus suorittaa esitys mitä erilaisemmissa paikoissa. Kameroiden kehittymisen myötä performanssitaide sai uuden muodon, kun taiteilijat, kuten Joan Jonas sekä Gilbert ja George rupesivat hyödyntämään niin ikään videoita esityksissään kuin esitystensä videointia. Performanssitaiteesta tuli itsenäinen taidemuoto 1970-luvun alussa. Saman aikaisesti performanssitaide alkoi saada yhä erilaisempia vaikutuksia sekä inspiraatiota.

Nykyaikana yksi tunnetuimmista sekä merkittävimmistä performanssitaiteilijoista on Serbiassa vuonna 1946 syntynyt Maria Abramović. Abramovićin keskeisimpinä teemoina esityksissään ovat kautta hänen uransa toimineet yleisön ja esittäjän suhteen kokeminen esityksen aikana sekä hänen kehonsa ja mielensä rajojen testaaminen. Abramovićin katsotaan toimineen performanssitaiteen pioneerina tuoden esityksiinsä katsojien osallistumisen keskittyen kivun, veren sekä kehon fyysisten rajojen tutkimiseen ja kohtaamiseen. Useissa esityksissään Abramović antaa yleisön ottaa merkittävän roolin osallistumalla, vaikuttamalla sekä jopa hallitsemalla esityksen kulkua.

Performanssitaide Suomessa

Suomessa performanssitaiteen alkumuoto eli happeningit alkoivat 1950-luvun loppupuolella. Happeningit olivat improvisaatioesityksiä, joita tyypillisesti esittivät pienet muutaman hengen taiteilijaryhmät. Happeningit pääsivät New Yorkissa taidegallerioihin, mikä pohjustaa performanssitaiteen suuntausta taidemuotona. Suomessa ensimmäinen happening järjestettiin Helsingissä elokuussa 1963. Yksi kuuluisimmista suomalaisista happeningeistä puolestaan oli Taideteollisen oppilaitoksen opiskelijoiden järjestämä esitys Visuaalinen varietee, joka pidettiin Jyväskylässä elokuussa 1966. Kyseisellä esityksellä oli selvä poliittinen tarkoitusperä, ja sen katsottiinkin rienaavan säädyllisyyttä sekä sukupuolikuria. Tämä johti lopulta kyseisen esityksen lopettamiseen.

Suomen kenties merkittävin performanssitaiteilija on alkuperin norjalaista syntyperää oleva Roi Vaara. Vaara opiskeli Suomessa Taideteollisessa korkeakoulussa sekä Jyväskylän yliopistossa 1970-luvun aikana. Performanssitaiteen pariin Vaara päätyi uransa alkuvaiheessa maalatessaan tauluja ja todetessaan, että taiteellinen prosessi on lopullista teosta tärkeämpi. Vaara näkee performanssin taiteenmuotona, jossa teokselle ei jää esityksen jälkeistä vaihtoarvoa eikä itse esineellistä taidetta, vaan esityksessä on keskeistä nimenomaan yleisön ajatusten sekä kysymysten herättäminen ja erilaisten kokemusten tuottaminen. Vaara sai suomalaisen kuvataidepalkinto Ars Fennican vuonna 2005.

Performanssitaiteen muutos 2000-luvulla

2000-luvun teknologinen kehitys on tuonut muutoksia sekä uusia mahdollisuuksia performanssitaiteilijoille. Uudet teknologiaa hyödyntävät performanssitaiteen muodot alkoivat saada yhä vahvempaa jalansijaa. Uudella vuosituhannella myös suuret arvostetut taidenäyttelyt ovat ottaneet performanssitaiteilijoiden esitykset omikseen. 2000-luvun kuluessa esimerkiksi Lontoossa sijaitseva Tate Modern kehitti ensin performanssitaiteeseen keskittyvän ohjelman sekä myöhemmin The Tanks nimisen tilan, joka on nimenomaisesti kehitetty esittävälle taiteelle, olipa sitten kysymys performanssista, videosta tai nykytaiteesta. Maria Abramović on yksi 2000-luvun tunnetuimmista taiteilijoista, joka on suorittanut performanssejaan arvostetuimmissa nykytaiteen museoissa.

Performanssitaide on enemmän kuin pelkkää taidetta

Performanssitaiteen katsotaan nykymuotoisena alkaneen vasta 1960-luvun kuluessa. Performanssitaiteen keskiössä on kuitenkin alusta asti ollut lopullisen työn sijaan itse taiteellinen prosessi kaikissa eri muodoissaan. Performanssitaiteessa katsojat pääsevät erilaiseen asemaan, kun heillä on mahdollisuus itse taiteellisen prosessin seuraamisen lisäksi jopa päästä vaikuttamaan sekä hallitsemaan performanssin kulkua. Performanssitaiteilijat eivät ole vältelleet omien sekä yhteiskunnallisten rajojen kokeilemista, vaan taiteen muoto onkin läpi sen lyhyen historian nähty voimakkaana vaikuttamisen, ajatusten sekä keskustelun herättämisen keinona.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *